Studio25 on tarina sitkeydestä, sattumasta ja selviytymisestä

On tarinoita, jotka syntyvät helpoista ajoista.
Ja sitten on niitä, jotka taotaan vastoinkäymisissä, pölyssä ja pakkasessa – askel kerrallaan, kaatumisten ja uudelleen nousemisten kautta.

Tämä on jälkimmäinen.

Kaikki alkoi sisällissodan aikoihin Lokalahdella Uudenkaupungin maaseurakunnassa, missä nimi saattoi olla taakka ja menneisyys kulki ihmisen mukana kuin varjo. Martti oli tapetun punikin poika – leima, joka lyötiin häneen viiden kuukauden iässä, jota ei pyyhitty pois, vaikka vuodet vaihtuivat. Isän poissaolo jätti jälkeensä hiljaisuuden, jonka täytti työn ääni. Äiti piti perheen vaatimatonta torppaa pystyssä, ja poika joutui kasvamaan mieheksi liian varhain.

Ei ollut vaihtoehtoja. Oli vain tehtävä.

Kiertokoulun jälkeen kansakoulun penkki jäi taakse, kun elämä kutsui – tai pakotti. Neljätoistavuotiaana Martti lähti rengiksi Kalantiin. Siellä, peltojen ja kivien keskellä, hän oppi mitä tarkoittaa raskas työ ja hiljainen sitkeys. Mutta kohtalo, tuo arvaamaton matkakumppani, ei kulkenut suoraa polkua.

Hammaslääkärin tuoli, jonka piti tuoda helpotus, toi mukanaan kivun, joka muutti kaiken. Leukaluu murtui viisaudenhampaan poistossa, tulehdus levisi kivuliaasti ja voimat katosivat. Samoin alaleuan hampaista katosi puolet. Työt loppuivat siihen. Kun keho petti, elämä kääntyi uuteen suuntaan.

Se oli ensimmäinen risteys.

Kauppa tuli kuvaan kuin sattumalta – sedän kyläkauppa Kalannin asemalla tarjosi kevyempää työtä ja uuden alun. Mutta Martti ei ollut mies, joka jäi paikoilleen. Kun voimat palasivat, hän lähti taas – tällä kertaa itärajalle, rakentamaan linnoituksia maailmaan, joka valmistautui pahimpaan. Martti kairaarytkytti poralla reikiä kallioon dynamiittipötköjä varten. Heilutti lekalla irtolohkareita pienemmiksi. Kallio ei antanut periksi helposti, eikä Marttikaan – vastakkain oli kaksi kovaa.

Työ oli äärimmäisen raskasta, mutta palkka houkutteli. Silti jokin veti takaisin.

Rakkaus.

Piti palata takaisin kotikonnuille Uutenkaupunkiin. Martin työt jatkuivat Vehmaan kivijalostamolla ja myöhemmin telakalla, kunnes uusi onnettomuus muutti kaiken. Työtapaturmassa vaurioitui kaksi selkänikamaa, ja pitkän toipumisen jälkeen oli selvää, ettei raskas työ enää ollut mahdollista.

Martti teki ratkaisevan päätöksen: hän hankki kulkukauppaluvan.

Rakel.

Hänenkin tarinansa oli karhea kuin vanha puu, täynnä oksia ja arpia. Ennakkoluulot seurasivat hänen perhettään, ja lapsuus opetti, ettei maailma ollut reilu. Mutta se opetti myös kestämään. Rakel ei taipunut – hän karaistui.

Kun nämä kaksi kohtasivat kunnolla sodan jälkeen, ei syntynyt pelkkä perhe. Syntyi liitto, jossa kumpikin tiesi, mitä tarkoittaa aloittaa tyhjästä.

Ja niin he tekivät.

He kulkivat kylästä kylään, kun kaikesta oli pulaa he myivät mitä saivat käsiinsä – ensin polkupyörällä, matkalaukullinen täynnä toivoa. Sitten tuli musta koppafordi, kangaspussit ja pidemmät matkat. Talvella jää kantoi, kesällä tiet pölysivät. Yöt vietettiin vieraiden ihmisten kodeissa, joissa kauppias istui samaan pöytään ja jakoi tarinat ruoan kanssa.

Se ei ollut vain kaupankäyntiä. Se oli elämää.

Rakel seisoi torilla, pakkasessa ja tuulessa, päivä toisensa jälkeen. Kun sormet kohmettuivat ja kolmas lapsi oli tulossa, hän tiesi, ettei tämä voisi jatkua ikuisesti.

Martti ei puhunut paljon. Mutta kun hän puhui, sillä oli merkitys.

Joulusaunassa, höyryn ja hiljaisuuden keskellä, hän sanoi vain:

“Ei tarvitse enää ensi vuonna palella torilla.”

Se oli lupaus. Ja alku jollekin uudelle, oli saatu yhteys vaatteiden tukkukauppaan Turkuun.

Vuonna 1954 ovi avautui ensimmäiseen omaan liikkeeseen. Se ei ollut suuri, mutta se oli heidän – nimeltään R. Suominen kuten Rakel. Jokainen hylly, jokainen vaate, jokainen asiakas oli askel eteenpäin.

Vuodet kuluivat, ja liike kasvoi. Uusi myymälä, moderni isompi tila, suuremmat unelmat. Elämä alkoi näyttää siltä, että ehkä – ehkä pahin oli takana.

Mutta tarinat, jotka ovat liian suoria, eivät ole totta.

Vuonna 1978 kaikki pysähtyi.

Rakel lähti yllättäen, kesken kauneimman kesän, kesken kaiken vain 55-vuotiaana. Ja pian sen jälkeen Martti kaatui – halvaantui, eikä enää noussut entiselleen. Yritys jäi ilman selkärankaa, ja maailma alkoi sortua uudelleen.

Se oli toinen risteys. Ehkä synkin.

Silloin tarinaan astui uusi nimi.

Markku – Martin ja Rakelin poika.

Kesken armeijan, kesken nuoruuden, tuli kutsu palata kotiin ja kantaa vastuu. Ei ollut valmiita vastauksia, vain raunioita ja velvollisuus. Mutta kuten ennenkin – tästä ei käännytty pois.

Yritys rakennettiin yrittäjäpariskunnan Anne ja Markku johdolla, ja nimettiin uudelleen Studio25:ksi. Ei nopeasti, ei helposti, vaan pala palalta. Rohkeilla valinnoilla, uusilla suunnilla, katse ulkomaille asti – ja erityisesti farkuissa. Keski-Euroopan messut, omat mallistot, uudet markkinat. Pienestä kasvoi suurempi, paikallisesta alueellinen.

Ja lopulta enemmänkin.

Huipulla oli 19 liikettä, verkosto yli rajojen, miljoonien liikevaihto. Näytti siltä, että tarina oli löytänyt rauhallisemman luvun.

Mutta maailma muuttuu. Aina.

Vuonna 2013 tuli isku, jota ei voinut väistää. Tavarantoimittajat kaatuivat, markkina muuttui, pohja petti. Taas kerran kaikki oli vaakalaudalla.

Ja taas kerran – ei luovutettu.

Saneeraus, uhraukset, pitkät vuodet. Mutta sitkeys, tuo vanha tuttu ominaisuus, kantoi yli pahimman. Vuoteen 2020 mennessä velat oli maksettu ja suunta löytynyt uudelleen.

Ja sitten, kuin hyvässä tarinassa, ovi kävi vielä kerran.

Keväällä 2024 sisään astui Marika.

Ei vain entinen Studio25-myyjä, vaan uuden vaiheen airut. Energiaa, näkemystä ja halua rakentaa taas jotakin, mikä kestää aikaa. Hänen rinnalleen nousi Markun poika Sami, ja yhdessä he tarttuivat ohjaksiin – ei vain jatkaakseen tarinaa, vaan kirjoittaakseen siihen uuden luvun.

Sellaisen, jossa menneisyys ei ole paino, vaan voima.

Tämä ei ole tarina helposta menestyksestä.
Tämä on tarina ihmisistä, jotka kaatuivat – ja nousivat. Yhä uudelleen.

Ja siksi se jatkuu edelleen.